Muistoja

Viisi vuotta sitten, päivälleen, perjantaina rakas kollipoikani nukkui pois. Tuona kesänä olin muuttanut Jyväskylään ja kissa jäi asustelemaan vanhempieni luo. Olisi ollut sulaa hulluutta pakottaa ulkokissaa muuttumaan sisäkissaksi. Asiaa ei edes tarvinnut harkita, koska se oli eräänlainen itsestäänselvyys. Tuona aamuna töihin oli kuitenkin pakko lähteä. Olin silloin töissä eräässä morsiuspukuliikkeessä. Poikkeuksellisen hiljainen päivä muihin kesän perjantaipäiviin verrattuna. Hyvä niin, koska itku pääsi tämän tästä. Seuraavana päivänä hautasimme kissapojan mökillemme. Miten paljon se pahvilaatikko painoikaan. 14 yhteistä vuotta sisältää monia muistoja. Ei yhtään huonompi kissa, vaikka olikin kuuro. Muistan miettineeni, kun kissalla tuli mittariin 7 vuotta, että ei hän ehkä kauaa eläisi - no, menihän siinä toinen mokoma. Ikääntymisen merkit olivat kyllä havaittavissa, kuten laihtuminen. En vaan halunnut itselleni myöntää asiaa, että luopuomisen aika olisi lähempänä kuin arvaankaan. Muutoksia tapahtui myös pihapiirissämme. Naapurien kissat alkoivat kulkea tontillamme. Tätä aiemmin ei kovin usein tapahtunut - olihan kissani kulmien kovin kolli.

Nyt meenneenä tiistaina istutin muutaman kylmänkukan (eli kangasvuokkoja) kissaherran haudalle. Aiempina vuosina olen istuttanut mm. ahomansikoita ja leijonankitoja. Kylmänkukissa on vain sitä jotakin, kauneutta, joka tuo mieleen kuoleman.

kevät 2008

Pari vuotta myöhemmin, kun annoin itselleni luvan ja löysin voimavarat uuden kissan haaveilemiseen, mietin, josko hankkisin (taas) valkoisen kissan. Mutta myös muunkin väriset kissat houkuttivat. Pohdinnoissani päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että yksi valkoinen kissa jätti niin syvän tassunpainalluksen sisälleni, joten hän jääkööt ainoaksi. Nykyään, kun näen valkoisen kissan, suupielet vääntyvät pieneen hymyyn, mutta samalla haikeus pyyhkäisee sisälläni, jotkut kutsuvat sitä ikäväksi.

 

Elämä on kuitenkin jatkunut kaikesta huolimatta ja uusia sivuja käännetty. Ensi viikolla käännetään taas uusi aukeama.