Edellistä näyttelyreissua aiemmin Freyja lähti vanhempien luo harrastamaan lintubongausta. Viikko ilman toista kissaa tuntui todella pitkältä. Ikävää ei yhtään auttanut se, kun Thor itki aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Itku lisääntyi päivä päivältä. Yritin kovasti keksiä Thorille tekemistä, jotta aika kuluisi nopeampaa. Vaikka takaraivossa olikin tieto, että Freyjalla oli kaikki hyvin, epänormaali tilanne tuntui ikävältä. Freyjan ei varmastikaan ollut ikävä Thoria. Tuntui viihtyvän erittäin hyvin yksin mummolassa.
Aloitin muutama viikko sitten ns. ikuisuusprojekti numero 2. Numero 1 on edelleenkin kesken. Toivon mukaan vielä ehjänä, eikä hiirensyömänä vintillä. Viimeinen hiominen ja pintakäsittely, niin kehys olisi valmis. Muutamia tunteja tuli askarreltua aikanaan koristeveistotalttojen kanssa. Tämä uusi ikuisuusprojekti on vähän feminiinisempi. Sorruin aloittamaan suuren ristipistotyön. Ehkä sekin valmistuu jossain vaiheessa, 169 100 ristipistoa myöhemmin lopputulos selvinnee. Tässä ohimennen on tullut neulottua villasukkia ja vaikka mitä muuta. Kohtahan tuo talvi on tulossa, kunhan ensin ohitetaan juhannus. Töissäkin on varailtu jo tulevan joulun työvuoroja.
Toisinaan tulee kuultua erinäisiä kommentteja näistä meidän reissaamisista. Hämmennystä ja kenties paheksunnaksikin tulkittavaa palautetta tulee aina silloin tällöin. Varsinkin, jos kohteen A ja B välimatka on enemmän kuin 200 km. Elämäni aikana on tullut reissattua Suomea ristiin ja rastiin, niin autolla kuin varsinkin viime vuodet junalla. Olen kuullut sanovan, että odottavan aika on pitkä. Riippuu tietysti siitä mitä odottaa. Ikuisuutta on vaikea määrittää. Joskus monta vuotta sitten tapahtunut asia tuntuu edelleen kuin eiliseltä ja viime viikko oli jo kauan aikaa sitten. Aiemmin viikolla tapasin 97-vuotiaan eteläpohjalaisrouvan. Omasta mielestään hän oli jo elänyt tarpeeksi pitkään ja toivoi pääsevänsä meidän elollisten joukosta pian pois. Eräs toinen eteläpohjalaisrouva, ikää 96 vuotta, on erittäin kiitollinen korkeasta iästään ja nauttii elämästä, mutta samalla pelkää kuolemaa enemmän kuin mitään muuta. Viime viikolla saattelin ns. kohti ikuisuutta 80-vuotiaan vanhanpojan. Puupenkissä istuessani muun saattoväen keskellä, mietin miltä tuntuu elää koko elämänsä yksin. Yksin oleminen ja yksinäisyys kun ovat kaksi eri asiaa.
Pari viikkoa sitten kirjoitin jälleen työsopimuksen jatkopalan. Tällä kertaa kuukauden mittaisen. Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa nimensä jälleen uuteen sopimukseen, sitovaan, pysyvään sellaiseen. Tämä taitaa tarkoittaa myös sitä, että täytyy (?) hankkia pankin kanssa kruununkihlat. Ensi viikolla alkaa pesäpallokausi - vihdoin ja viimein. Perjantaihin tuntuu olevan vielä ikuisuus.
Aloitin muutama viikko sitten ns. ikuisuusprojekti numero 2. Numero 1 on edelleenkin kesken. Toivon mukaan vielä ehjänä, eikä hiirensyömänä vintillä. Viimeinen hiominen ja pintakäsittely, niin kehys olisi valmis. Muutamia tunteja tuli askarreltua aikanaan koristeveistotalttojen kanssa. Tämä uusi ikuisuusprojekti on vähän feminiinisempi. Sorruin aloittamaan suuren ristipistotyön. Ehkä sekin valmistuu jossain vaiheessa, 169 100 ristipistoa myöhemmin lopputulos selvinnee. Tässä ohimennen on tullut neulottua villasukkia ja vaikka mitä muuta. Kohtahan tuo talvi on tulossa, kunhan ensin ohitetaan juhannus. Töissäkin on varailtu jo tulevan joulun työvuoroja.
Toisinaan tulee kuultua erinäisiä kommentteja näistä meidän reissaamisista. Hämmennystä ja kenties paheksunnaksikin tulkittavaa palautetta tulee aina silloin tällöin. Varsinkin, jos kohteen A ja B välimatka on enemmän kuin 200 km. Elämäni aikana on tullut reissattua Suomea ristiin ja rastiin, niin autolla kuin varsinkin viime vuodet junalla. Olen kuullut sanovan, että odottavan aika on pitkä. Riippuu tietysti siitä mitä odottaa. Ikuisuutta on vaikea määrittää. Joskus monta vuotta sitten tapahtunut asia tuntuu edelleen kuin eiliseltä ja viime viikko oli jo kauan aikaa sitten. Aiemmin viikolla tapasin 97-vuotiaan eteläpohjalaisrouvan. Omasta mielestään hän oli jo elänyt tarpeeksi pitkään ja toivoi pääsevänsä meidän elollisten joukosta pian pois. Eräs toinen eteläpohjalaisrouva, ikää 96 vuotta, on erittäin kiitollinen korkeasta iästään ja nauttii elämästä, mutta samalla pelkää kuolemaa enemmän kuin mitään muuta. Viime viikolla saattelin ns. kohti ikuisuutta 80-vuotiaan vanhanpojan. Puupenkissä istuessani muun saattoväen keskellä, mietin miltä tuntuu elää koko elämänsä yksin. Yksin oleminen ja yksinäisyys kun ovat kaksi eri asiaa.
Pari viikkoa sitten kirjoitin jälleen työsopimuksen jatkopalan. Tällä kertaa kuukauden mittaisen. Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa nimensä jälleen uuteen sopimukseen, sitovaan, pysyvään sellaiseen. Tämä taitaa tarkoittaa myös sitä, että täytyy (?) hankkia pankin kanssa kruununkihlat. Ensi viikolla alkaa pesäpallokausi - vihdoin ja viimein. Perjantaihin tuntuu olevan vielä ikuisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti