Eräänä elokuisena aamuna sain klo 07 jälkeen puhelinsoiton vanhemmiltani. Pitkäaikainen kumppanini oli siirtynyt ns. ajasta ikuisuuteen. 14 vuotta kestänyt yhteinen matkamme oli päättynyt. Mitkään sanat eivät riitä kertomaan kaikkea koettua ja tunnettua mikä kollipojan poismenosta seurasi minulle ja muulle perheelleni.
Kului pari vuotta, ennen kuin annoin itselleni luvan ajatella, edes harkita, uuden kissan hankkimista. Kuitenkin jossain vaiheessa ajatus puolipitkäkarvaisen kissan hankkimisesta alkoi viehättää. Olen aina myös pitänyt isokokoisista kissoista. Ajatus rotukissan hankkimisesta tuntui kokeilemisen arvoiselta. Pitkän aikaa painiskelin kumpiko rotu minua enemmän viehättää, norjalainen metsäkissa vai maine coon. Mieltymykseni kallistuivat pehmeälinjaisemman norjalaisen metsäkissan puolelle. Molempien rotujen edustajia kävin pällistelemässä useissa kissanäyttelyissä. Samaan aikaan seurailin eri metsäkissakasvattajien sivuja. Joku voisi ajatella, että kovin pinnallista ajattelua, kun toiveeni keskittyivät lähinnä ulkoisiin ominaisuuksiin - suuri, vahvarakenteinen ja pitkän karvan omaavaan yksilöön. Tässä vaiheessa olin vielä sitä mieltä, että yksi kissa riittää, mutta näin ajan myötä olen suunnitellut ainakin kahden karvakerän kanssa elämistä...
Useita potentiaalisia kasvattajia löytyikin. Kuitenkin huomasin ajatusteni aina palaavan samaan kasvattajaan. Kuitenkaan tuolloisen asumismuotoni vuoksi kissan hankinta ei tullut kysymykseen. Tänä keväänä rohkaisin mieleni ja otin kasvattajiin yhteyttä. Asuntoasiatkin olivat saamassa selvyyttä, joten uuden perheenjäsenen hankkiminen olisi mahdollista. Kasvattajatapaamisen jälkeen ajatukseni saivat vahvistusta. Yhteydenpitoa on ollut puolin että toisin erittäin kiitettävästi edellisen eletyn vuoden aikana.
Olisin kovin tahtonut uroskissaa, koska muutoinkin olen kokenut urokset (niin kissat kuin koirat) helpommiksi tapauksiksi - ja ovathan ne isompia kuin naaraat. Kyseisen pentueen uros oli kuitenkin jo varattu. Akuutimpi ongelma kuitenkin oli, että haluan kissan ja kun vielä tarjolla olisi kasvattajilta, joilta haluaisin kissan. Parin hyvin valvotun yön jälkeen ja muutaman keskustelun jälkeen päätin antaa "periaatteelleni" periksi ja ottaa naaraskissan. Ajatuksissani harhaillessani taisin viimeisen herätyksen saada siinä vaiheessa, kun eräs lähipiiristäni totesi "Onko siinä muka jotain harkittemista?". No, eihän siinä ollut. Lähipiirini on hyvin tietoinen kissoihin kohdistuvasta rakkaudestani. Kissattoman ajan olen saanut hoitaa ystävieni kissoja, mikä on osaltaan vienyt vähän pahinta kissakuumetta pois. Mutta oma on aina oma. Joulukuussa kävin katsomassa pentua ihan omin silmin ja olin valintaani tyytyväinen. Silloin kisulilla oli ikää 2 kk. Muutoin olen seurannut pennun kasvua ja kehitystä valokuvin ja kasvattajien kertomien asioiden perusteella.
Nyt tämän odotusajan olen järjestellyt asioita ja tehnyt hankintoja kissaneidin saapumista varten. Olen saanut lähipiiriltäni paljon kannustusta. Mutta ei niin hyvää, etteikö huonoakin... Ikävämpi palaute on koostunut kysymyksistä millaisen harkintakyvyn omaan, ymmärränkö millaisen vastuun olen ottamassa, miten aion tai pystyn kattamaan kulut, jne. Olen kahden päivän kuluttua hakemassa kissaa kotiin ja vielä muutama päivä sitten sain asiasta negatiivista "palautetta". Onnekseni suuri joukko on iloinnut asiasta kanssani - ystävät, lähipiiri ja jopa työkaverit ovat asiasta innoissaan!
Muutaman yön kun vielä jaksaisi valvoa.. tai siis nukkua ja odottaa!
Tässä neidolla ikää 2 kk
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti